Oon kelaillut sitä, että koskaan elämässä mun ei ole tarvinnut tuntea turvattomuutta ja joku terrorismi on ollut niin kaukainen sana, ettei sitä ole sillein osannut pelätä. Surullisena vain seurannut uutisia muualta maailmasta. Nyt nää iskut alkaa tulla kuitenkin liian lähelle ja koskettaa jo omaa lähipiiriä ja heidän perheitään ja ystäviään. Terrorismista on tullut konkreettista ja se tuntuu todella ahdistavalta.
Kaikesta huolimatta oman elämän ja arjen on vaan jatkuttava. Ei voi antaa pelolle valtaa, mutta sitä vaan on nyt vanhemmaksi tulon jälkeen erityisen herkkä kaikelle tämmöiselle. On oma pieni lapsi, josta kantaa huolta ja miettii millaiseen maailmaan hän kasvaa. Eniten pelkää, että itselle tapahtuu jotain, tai miehelle tapahtuu jotain. Että lapsi menettäisi toisen vanhemman. Päässä pyörii paljon ahdistavia ajatuksia ja sitä spekuloi, onko Saksa seuraava kohde ja jos ei seuraava, niin milloin sitten ja mihin kaupunkiin. Ihan kamalia ajatuksia.
Koko viikon on painanut mieltä sellainen ajatus, että tekisi mieli muuttaa johonkin pois, johonkin kauas sellaiseen suojaiseen paikkaan, missä ei tarvitsisi pelätä tai tuntea turvattomuutta tai kokea muuten ihmisten pahuutta ja huonoa ilmapiiriä. Sanoin miehellekin, että mä tahtoisin vaan paeta jonnekin, jossa me voitais elää vaan kolmestaan kaukana pahasta maailmasta. Yritin kovasti miettiä missä sellainen paikka voisi olla. Ehkä Australia, tai siellä suunnilla joku pieni saari. Mutta sitten saisi pelätä erilaisia luonnon katastrofeja, joten ei sitä siltikään niin turvassa olisi.
Aikani haavematkaillessani tajusin, että oikeastaan ainut paikka, missä mulla on hyvä ja turvallinen olo, on oma koti. Tää on oma piilopaikka, missä voi edes hetkeksi sulkea silmät ja korvat ulkomaailmalta. Elää vain pientä makroelämää kotilinnakkeessa ja rakentaa mielessään linnan ympärille muurit ulkomaailmalta.
Mä luulen, että jokainen meistä joutuu ajoittain miettimään, millä rakentaa niitä omia muurejaan ja miten jatkaa arkea näiden kauheuksien keskellä. Mulle yksi keino on musiikki. Se on aivan erinomainen pakopaikka. En ole soittanut pitkään aikaan harppua ja nyt kun vihdoin sain viritettyä sen, niin olen soittanut 3 päivää sormenpäät melkein vesirakkuloille.
Oikein päätin, että nyt en tee yhtään mitään kotitöitä, en edes imuroi (ja sen kyllä huomaa), vaan soitan sen minkä kykenen. Vapauttavaa toisinaan vaan irtaantua kokonaan omiin harrastuksiin ja jättää kotityöt ihan toissijaiseksi seikaksi.
Romeo pitää kuitenkin huolen, ettei sitä ehdi kerralla tuntitolkulla soittaa, mutta selkeä vaikutus musiikilla on vauvaankin. Se jaksaa ihmeen pitkään istua baby sitterissä tai viltin päällä vieressä ja kuunnella äitin soittoa. Harpussa on todella kaunis ja rauhoittava ääni. Ja onhan se myös kaunis soitin ihan sisustuselementtinäkin.
Samalla innostuin myös leikkimään järkkärin kanssa ja tulikin aika veikeitä otoksia. Mulla on Canonin 550D kamera ja ihan se perus objektiivi, mikä tulee kameran mukana. Sillä ei niin ihmesuorituksiin pääse ja varsinkaan, kun ei ole oikein ymmärrystä koko kameran päälle, että siitä saisi optimaalisen hyödyn irti. Jotenkin ei vaan aika riitä opetella valokuvauksen teoriaa ja siksi mä vaan usein kokeilen niitä valikkoja ja yritän sitä kautta vähän oppia kantapään kautta käytännössä valotuksista sun muista.
Sitä vaan täytyy keskittyä elämässä hyviin asioihin ja olla onnellinen jokaisesta päivästä, kun asiat on kuitenkin omassa elämässä hyvin. Linssin läpi kun katselee tätä elämää pienessä koossa, niin tajuaa sen suureuden. Näissä arjen pienissä hetkissä on tosiaan hyvä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti ilahduttaa :-)